Viikunat

Soultana Maria Valamoti

Viikunat ovat makeita riippumatta siitä, miten niitä käsitellään. Niitä onkin syöty Välimeren alueella esihistoriallisista ajoista lähtien. Kreikassa viikunoiden jäänteitä on löydetty neoliittikaudelta peräisin olevilta asutusalueilta (6000.–3000 eKr.) joko rikkoutuneina tai kokonaisina, varastoituina tulevaa käyttöä varten. Esimerkiksi Kyparissin 4000-luvulta eKr. peräisin olevasta neoliittikauden kylästä Vasilikasta löytyi kymmeniä kokonaisia viikunoita varastoituina kuoppaan. Viikunat olivat edelleen elintärkeä viljelykasvi pronssikaudella: lineaari-B-kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetuista kivitauluista on löytynyt kiehtovia viittauksia viikunoiden ja viiniköynnöksien yhteisviljelyyn. Vaikuttaa siltä, että Mykenen palatseissa työskennelleille ihmisille annettiin viikunoita ruoka-annoksina. Samanaikaisesti viikunoita tarjottiin yhteisöllisillä aterioilla ja osana uskonnollisia rituaaleja. Kivitauluissa on myös runsaasti tietoja suurista viikunamääristä, mikä on osoitus järjestelmällisestä viljelystä ja tuotannosta. Oletettavasti viikunoita käytettiin esihistoriallisten viinien makeuttamiseen.

Homeros mainitsee Odysseiassa (700-luvulla eKr.), että kuningas Alkinoosin ja Odysseuksen isän kuningas Laertesin hedelmätarhat olivat täynnä viikuna-, oliivi-, granaattiomena- ja omenapuita sekä rypäleköynnöksiä. Homeros toteaakin, että lapsena Odysseus sai isältään hedelmäpuita, mukaan lukien viikunapuun. Viikunat mainitaan myös 600-luvulla eKr. eläneen runoilijan Arkhilokhoksen säkeissä. Yhdessä runossaan hän maalaa mielikuvan kallioisessa maaperässä kasvavasta viikunapuusta, jonka hedelmiä varikset poimivat.

Aikana, jolloin sokeria ei tunnettu ja hunajan kaltaiset makeutusaineet olivat ylellisyystuotteita, viikunat olivat merkittävässä kulinaarisessa asemassa. Muinaiset kreikkalaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet laajalti viikunoiden hämmästyttävästä mausta. 700-luvulla eKr. kirjoittanut Homeros kuvailee viikunoita sanalla glykerai, joka viittaa niiden makeuteen. Runoilija Ksenofanes (600-luvulla eKr.) vertaa viikunoiden makeutta hunajaan ja toteaa, että jos jumalat eivät olisi antaneet ihmisille hunajaa, viikunat olisivat ottaneet sen paikan. 300- ja 200-lukujen eKr. komediakirjailijat mainitsivat viikunat säännöllisesti muiden ruoka-aineiden joukossa. Viittauksia hedelmän ravintoarvoon löytyy jopa aiemmista teksteistä, kuten jambisen runoilijan Ananiuksen (500-luvulla eKr.) katkelmassa. Siinä todetaan, että jos kolme ihmistä sinetöitäisiin kultaa ja viikunoita sisältävään huoneeseen, ymmärtäisi, kuinka arvokkaita nämä asiat todella olivat. Tekstit osoittavat selvästi, että viikunoita oli olemassa erikokoisina lajikkeina. Vaatimattomamman kokoiset lajikkeet olivat kaikkien saatavilla, ja niitä pidettiin köyhän miehen hedelminä, kuten on nähtävissä 500-luvulla eKr. eläneen kirjailijan Hipponaksin teoksessa.

Kuva : Puussa kypsyviä viikunoita kuumassa kesäauringossa, Mikri Mantineian hedelmätarhassa Messiniassa, elokuu 2016. Kuva: S.M. Valamoti