Kikherneet

Soultana-Maria Valamoti

Varhaisimmat esihistoriallisten ihmisten ruoaksi käyttämät kikherneet on löydetty Luoteis-Syyriasta, ja ne on ajoitettu 10 000 vuoden taakse. Kreikassa kikherneet eivät kuitenkaan vaikuta olleen esihistoriallisten kansojen peruselintarvikkeita, koska neoliittisen ajan ja pronssikauden asutuksista on löytynyt vain vähän hiiltyneitä kikherneiden siemeniä. On mahdollista, että tämä palkokasvi ei ollut hyvänmakuinen tai ei mukautunut helposti Kaakkois-Euroopan uusiin ympäristöolosuhteisiin pitkään aikaan maanviljelyksen alkamisen jälkeen. Historiallisina aikoina kikherneet alkavat näkyä merkittävämmin arkeobotanisissa löydöksissä, kuten Verginan Akropoliilta löytyneissä hiiltyneissä jäämissä (viimeisillä kahdella vuosisadalla eKr.).

Vaikka kikherneet loistavat poissaolollaan esihistoriallisissa aineistoissa, antiikin aikana erevinthos-nimellä tunnettu palkokasvi mainittiin usein antiikin ajan kreikkalaisissa teksteissä jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Ne esiintyvät jo 700-luvulla eKr. Homeroksen eepoksissa, joissa ne mainitaan vertauksessa härkäpapujen rinnalla. Runoilija Sapfo (600–500-luvuilla eKr.) puhuu ”kullanvärisestä kikherneestä”, ja runoilija-filosofi Ksenofanes (500–400-luvuilla eKr.) kuvaa, kuinka joku juo makeaa viiniä tulisijan ääressä kikherneitä syöden. Antiikin komedioissa kikherneisiin viitataan usein. Tämä viittaa siihen, että ne olivat yleistä ja köyhyyteen liittyvää ruokaa, kuten Aristofaneen (400–300-luvuilla eKr.) teoksessa Naisten kansankokous. Kikherneitä syötiin välipalana (tragimata) viinin kera niiden ollessa vielä vihreitä ja pehmeitä, sekä paahdettuna tai keitettynä niiden ollessa kypsiä, kuten Fainias (300-luvulla eKr.) on maininnut. Arkhestratos (300-luvulla eKr.) ei vaikuta pitäneen kikherneitä kovin suuressa arvossa raaka-aineena.

Hippokrateen teksteissä (400–300-luvuilla eKr.) kikherneisiin suhtaudutaan myönteisemmin: niitä pidetään virtsaneritystä lisäävinä, puhdistavina ja ravitsevina. Erityisesti valkoiset kikherneet mainitaan sopivina ainesosina tiettyjen lääkeaineiden valmistuksessa. Theofrastoksen (300–200-luvuilla eKr.) mukaan kikhernelajikkeissa oli merkittävää vaihtelua antiikin aikana: jotkut olivat suuria, kuten kriaria, toiset taas pikkuruisia, kuten rovi, ja osa siitä välistä. Hän toteaa, että valkoiset lajikkeet olivat maukkaampia kuin mustat tai punaiset. Tämä osoittaa, että antiikin aikana oli runsaasti kikhernelajikkeita, jotka soveltuivat eri käyttötarkoituksiin.

Nykyisin kikherneet ovat edelleen suosittu ruoka kreikkalaisessa keittiössä.
Tietyissä uskonnollisissa juhlissa (esim. Sifnoksella ja Amorgoksella) kikherneitä kypsennetään hitaasti ja tarjoillaan kaikille juhlaan osallistuville pyhiinvaeltajille. Muinaiset käytännöt, kuten paahdettujen kikherneiden syöminen välipalana, ovat säilyneet nykyaikaisen stragalian muodossa. Sen sijaan maaseudulla, jossa kikherneitä viljellään, niitä syödään makeina ja vihreinä suoraan pellolta – aivan kuten 300-luvulla eKr.

Kuva 1. Hiiltynyt kikherneensiemen Verginan Akropoliilta, viimeisiltä kahdelta vuosisadalta eKr. (Kuva: S.M. Valamoti, teoksesta Valamoti, Fyntikoglou, Symponis 2022, Food Crops in Ancient Greek Cuisine: an Archaeobotanical and Textual Study, University Studio Press.)

Kuva 2. Stragalia, paahdettuja kikherneitä. (Kuva: S.M. Valamoti, teoksesta Valamoti, Fyntikoglou, Symponis 2022, Food Crops in Ancient Greek Cuisine: an Archaeobotanical and Textual Study, University Studio Press.)